Sotavammoja

 Hei Mauno!

Tällä hetkellä on Suomen sodista aikaa 80-vuotta ja kun sinä näitä juttuja luet aikaa on kulunut jopa satavuotta. Luulisi, että niin pitkässä ajassa sotaaika olisi vaipunut täysin unholaan, mutta se on väärä luulo. Nykyään puhutaan ylisukupolvisesta sotatraumasta ja uskon kyllä, että itsessänikin voi olla jotain sellaista.

Pappahan oli sekä talvi-että jatkosodassa täysimääräisesti ja hänellä oli vain yksi kuudenviikon loma haavoittumisen takia. Tietysti onni oli  ettei mitään vakavampia haavoittumisia tullut. Kuitenkin sota oli niin traumaattinen kokemus, että se muokkasi häntä ihmisenä ja myöhemmin ne asiat siirtyivät lapsiin ja lastenlapsiin eli minuun ja isääsi Jariin. 

Oma käsitykseni on ja tähän myös äitini yhtyy, että pappa selvisi sodasta mieleltään terveenä eikä hänellä ollut mitään pahoja traumoja. Ei ainakaan enää 60-luvulla minun lapsuudessani. Papalla olisi ollut hyvä syy traumatisoitua pahastikin, koska hän oli lääkintämies ja hän näki sodan pahimman puolen. 

Eversti Wolf J.Halsti on kirjoittanut heti talvisodan loputtua huhtikuussa 1940 kirjan Talvisodan päiväkirja mikä kertoo hyvin yksityiskohtaisesti rintaman tapahtumista. Minua järkytti, että hän kirjoitti kirjassa, että joukkosidontapaikka eli JSP on niin kamala paikka ettei siellä kukaan pysy tuntia kauemmin selväjärkisenä. Meidän pappahan oli etulinjan JSP:ssä kummatkin sodat ja minusta hän oli ihan selväjärkinen ihminen. 

Itse hän kuvasi lääkintämiehen työtään niin, että kun muut oli tapelleet he kävivät korjaamassa mitä miehistä oli vielä jäljellä. Vasta vanhempana olen ymmärtänyt miten rankkaa priorisointia rintamalinjoilla tehtiin. Koko ajan piti tarkistaa, että ne kuljetettiin ensimmäisenä taaksepäin ketkä oletettavasti jäisivät henkiin. Pahasti haavoittuneet vietiin viimeiseksi, jos he olivat vielä elossa.

Kysyin papalta, että kumpi oli pahempaa kuljettaa haavoittuneita kesällä vai talvella. Hän vastasi, että talvella se oli nopeampaa, koska yksikin mies saattoi hiihtää ahkion kanssa missä haavoittunut makasi ja hänet saatiin vauhdilla JSP:hen. Kesällä tarvittiin aina kaksi miestä kantamaan paareja. Sittenhän yritettiin käyttää purilaita missä hevonen veti eräänlaista lavaa missä haavoittunut makasi ja hevosen ajoon tarvittiin vain yksi mies. 

Pakkanen oli kuitenkin pahin vihollinen, kun haavoittunutta ei voinut jättää pitkäksi aikaa odottamaan, koska kylmä ja jäätyminen oli suuri vaara. Kesällä pystyi parempi kuntoisia jättämään pitkäksikin aikaa odottamaan. 

Konkreettinen muutos mikä papalla oli sodasta jäänyt oli se ettei hän enää syönyt lihaa eikä missään tapauksessa verilettuja yms. Hän oli kuulemma saanut tarpeekseen verestä ja suolenpätkistä ettei enää halunnut olla niiden kanssa tekemisissä. Papan ruokavalio oli hyvin yksinkertainen eli perunaa ja kalaa. 

Tästä minulla on selkeitä lapsuusmuistoja, että pappa inhosi syvästi mustaamakkaraa eli verimakkaraa ja verilättyjä. Mummu taas tykkäsi niistä ja me ostimme niitä 60-luvulla kauppa-autolta ja söimme papalta salaa, kun hän oli vielä metsätöissään. Sitten tuuletimme huushollin ettei pappa haistanut niitä, koska veren haju oli papalle sietämätön. Ehkä tämä jännä salaa syöminen teki mustasta makkarasta suuren herkun ja tykkään siitä vieläkin kovasti. 

Pappa oli myös hyvin tarkka hygieniasta mikä oli varmaan lähtöisin sairaanhoidosta. Hän ei mielellään syönyt missään kahvilassa tai ravintolassa, kun aina epäili niiden keittiöiden hygieniaa.